Tiina: Sain viime keväänä tiedon Signe ja Ane Gyllenbergin minulle myöntämästä pienestä apurahasta. Se oli tarkoitettu kirjailija-antroposofi Kersti Bergrothin elämäkerran viimeistelyyn. Ensin suunnittelin jääväni kirjoittamaan kesäkuukausien jatkeeksi, mutta professorin kanssa keskusteltuani mietin asiaa uudelleen. Syksyllä keskityin tämän tutkimushankkeen Yhdessä kuviteltu tieto -rahoitushakemuksen tekoon, ja järjestin opetukseni niin, että voisin vuoden vaihteessa keskittyä kirjoittamaan. Jossain kirjoittamaan houkuttavassa paikassa, kuten vaikkapa Roomassa.

Jaana: Rooman matka oli minulle yllätys, joka tuli eteeni syksyllä. En ollut ollut koskaan Italiassa. Syksyllä työtoverini Tiina kysyi josko lähtisin hänen kanssaan Suomen Rooman instituutin renesanssihuvila Villa Lanteen tutkimus- ja kirjoitusmatkalle kolmeksi viikoksi. Hän oli saanut siihen apurahan, ja huoneessa oli nyt yllättäen tilaa toisellekin. Tietenkin suostuin. Mieleni alkoi kuvitella tuota tulevaa aikaa ja paikkaa. Katsoin Villa Lanten sivuja. Kuvittelin huonetta, jossa kirjoitan.


Tiina: Rooma oli kaupunkina tuttu parilta aiemmalta matkalta. Olin siellä etsinyt kokemuksia, elämyksiä ja aistimuksia liittyen Kersti Bergrothin Roomassa viettämiin vuosikymmeniin. Olin opetellut aistien ja kuvittelun etnografiaa, ja nyt halusin viimeistellä tekstiä samassa kaupungissa. Villa Lanteen olin halunnut jo pitkään. Renessanssihuvilan 500-vuotinen historia ja sijainti uskomattomalla näköalapaikalla tuntuivat ainoalta oikealta paikalta vetäytyä arjen ulkopuolelle, kirjoitusretriittiin.

Jaana: Retriitit viehättävät minua. Kirjoittaminen niissä sujuu ihan senkin takia, että se on niiden alkioajatus, hiljaisuuteen vetäytyminen. Niissä ei tarvitse perustella, selittää tai erityisesti järjestää omaa aikaa tai tilaa esimerkiksi lomamatkan ohessa. Olimme myös jo tottuneita toistemme kirjoituskäytäntöihin aiemmissa kesämökeillemme suuntautuneissa vetäytymisviikoissa. Minun ei tarvinnut kuvitella meille yhteistä tilaa, se oli jo olemassa.

Tiina: Yhteinen tai jaettu kirjoitusretriitti oli meille tuttua. Siksi oli turvallista lähteä. Oli mahdollisuus keskittyä omaan tekemiseen, mutta myös mahdollisuus jakaa kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia. Ehkä ehtisimme katsoa vähän Roomaakin. Juuri ennen lähtöä sain tarkat ja paneutuneet kommentit käsikirjoitukseeni. Ne kulkivat käsimatkatavaroissani Euroopan halki. Ne olivat liian arvokkaat ruumaan laitettavaksi.Ajatuksena oli myös aloittaa käsikirjoituksen aihepiiriin liittyvä artikkeli.


Jaana: Ajankohta oli vielä mitä sopivin. Tiina oli varannut ajan joulu-tammikuun taitteen viikoille, jotta poissaolo ei olisi myöskään oppiaineelle hankala. Meillä oli myös yhteinen osatavoite: kirjoitimme artikkeleita samaan uskontoa ja kuvittelua käsittelevään julkaisuun. Mistä artikkelin tekeminen alkaisi? Mitä ottaisin siihen mukaan, mitä kirjoja raahaisin Roomaan asti? Artikkelistani olin tehnyt vasta tiivistelmän ja paljon hajanaisia merkintöjä ja kenttäpäiväkirjahuomioita. Kirjoittaisin kuvittelusta shamanismissa.

Tiina: En halunnut ottaa mukaani paljoa luettavaa. Halusin keskittyä kirjoittamiseen. Olinhan jo käynyt lähteet lävitse, tehnyt vuosia työtä aineistojen kanssa. Nyt tekisin työtä vain tekstin kanssa. Tai tekstien: Suuren tekstin, josta kaiversin esiin lopullista tarinaa, jonka sanoja, rakennetta ja muotoa hioisin. Pienemmän tekstin, johon etsisin ideoita, teemoja ja ajatuksia aiemmin lukemastani ja tekemästäni. Kuvittelusta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta toisesta näkökulmasta. Nyt jatkaisin fokusoituen kuvitteluun, uskontotieteeseen ja esoteriaan.

Jaana: Ennen lähtöä sain tietää tulleeni valituksi uskontotieteen ma. yliopisto-opettajan pestiin. Se tarkoitti ensimmäisiksi tehtäväkseni kahden luentosarjan pitämistä heti kevään alkajaiseksi. Kirjoitushaaveet saivat nyt vähemmän tilaa, mutta toisaalta luentojen tekeminen Roomassa välipäivinä ei ollut sekään huono ajatus. Suunnitelmat täyttyivät työviikoista Roomassa. Miten voisin hyödyntää Roomaa työnteossani? Kuvittelun luonne muuttui suunnitelmaksi, konkreettisiksi aikatauluttamisiksi. Ryhdyin läpikäymään aikaisempien kurssin pitäjien antamia materiaaleja ja suunnittelemaan, miten itse pitäisin ne. Kuvittelin itseni luentojen pitäjänä. Mitä juuri minä voisin antaa opiskelijoille niiden pakollisten sisältöjen lomassa?

Tiina: En osannut etukäteen kuvitella, että saisimme Villa Lantesta käyttöömme ylimmän kerroksen näköalahuoneen. Huoneen ikkunasta, työpöydän takaa avautui panoraama yli Rooman kaupungin, sitä peittävään taivaaseen ja avaruuteen sekä sitä reunustavaan vuorijonoon asti. Kuvittelu sai enemmän tilaa kuin olisin osannut toivoakaan. Näkymä vaihteli valojen ja varjojen muuttuessa, auringon tehdessä nousuaan ja värjätessään taivaan vaaleanpunaiseksi, auringon nopeasti noustessa ja valaistessa kirkkaasti näkymän tai sen hitaasti laskiessa ja kullatessa kaupungin. Näkymä jaksoi kiehtoa päivästä toiseen.


Jaana: Luentoihin on luettava, jotta niistä voi kirjoittaa. Samoin artikkeleihin. Tutkimuskirjoittaminen onkin lukemista ja kirjoittamista. Päiväni rutiinit Roomassa muotoutuivat työosuudesta, jossa laskeuduin Villa Lanten kellarikerroksessa olevaan kirjaston tietokonehuoneeseen ja vapaa-ajasta, jolloin kuljimme pitkin poikin Roomaa ja sen nähtävyyksiä. Useina päivinä vapaa-aika kuroutui työurakan takia muutamaksi tunniksi sängyssä istumiseen ja hyödyllisten tekstien lukemiseen, kutomiseen ja kirjoittamiseen.

Tiina: Vietin suurimman osan kolmesta Rooman-viikosta huoneessamme. Kirjoitin muistikirjaani tai luin ja neuloin villasukkaa sängylläni tai istuin työpöydän ääressä kirjoittamassa tietokoneella. Säännöllisin väliajoin nostin katseeni ikkunaan. Aamupäivisin siivoojien tehdessä työtään istuin alemman kerroksen kirjasto- ja oleskeluhuoneen sohvalla lukien ja muistiinpanoja tehden. Kommentoitu käsikirjoitus eteni hitaasti, sana sanalta, rivi riviltä, sivu sivulta. Jotkut osat veivät paljon aikaa. Toisinaan teksti eteni sujuvasti. Tarina alkoi kuoriutua esiin.

Jaana: Roomassa kuvittelun itsensä ajatteleminen ja kuvitteleminen tuli kuin tulikin täyttämään mielen. Monesti tutkijoilla tai muilla kirjoittamista työnään tekevillä on monta paperia pöydällä, useita kirjoituksen aiheita ja alkuja, joita on tekemässä. Niitä muokkaa tai ne muokkaavat mieltä valmistautuen sanoittamisen hetkeen. Myös lukeminen on ikäänkuin kuvittelun evästämistä. Eikä vain lukeminen. Olimmehan Roomassa.

Tiina: Välillä piti lähteä ulos. Kävelemään auringossa, hakemaan ruokaa, kuljeskelemaan kaupungilla ja kirkoissa. Ruokakauppoihin oli matkaa ja vasta loppupuolella oleskeluamme olimme löytäneet helpoimmat reitit. Alas oli helppo mennä jyrkkiä, kuluneita portaita tai suorina alas laskeutuvia kapeita katuja. Takaisin tulimme kantamuksinemme harvoin kulkevilla busseilla tai kiiveten jyrkkiä portaita särkevin jaloin. Kävimme suunnitellusti katsomassa joitain nähtävyyksiä tai suunnittelematta poikkesimme eteen tulleisiin kirkkoihin. Kaikki merkittävät paikat näkyivät ikkunastamme ja joistain paikoista näimme ikkunamme.

Jaana: Yhteiskeittiön ikkunastamme näkyi Pietarinkirkon kupoli. Oman huoneemme ikkunasta avautui näköala kaupungin yli. Se oli sama näkymä kuin viereiseltä aukiolta, jota matkaoppaat suitsuttivat yhdeksi kaupungin parhaista. Päivä päivältä pystyin tunnistamaan silhuetista rakennuksia, joissa olimme käyneet. Kaupunki hahmottui rakennuksineen ja samanaikaisesti sen historia tuli mielenkiintoisammaksi ja yksityiskohdat tarpeellisiksikin luentosarjan pätevyyttä ajatellen.


Tiina: Koska olin aiemmin nähnyt keskeisimmät nähtävyydet, minun ei tarvinnut välttämättä päästä mihinkään tai nähdä jotain tiettyä. Saatoin keskittyä nauttimaan kirkkaasta auringosta tai valon leikistä marmorissa. Etsiskelin naishahmoja, erityisesti kirjoittavia tai lukevia naisia kirkoista, pieniä eläimiä Vatikaanin valtavista taidekokoelmista, ihastuin muusiin. Vahvimmat kokemukset sain maanalaisissa katakombeissa, jossa varhaiset kristityt olivat vainojen pelossa kokoontuneet lyhyisiin tapaamisiin, pienine öljylamppuineen, joihin mahtui öljyä vain puolen tunnin ajaksi, ja jonka holveihin he olivat kaivaneet hautoja läheisilleen.

Jaana: Tein Lähi-idän luentosarjaan osuutta, jossa pohdin kristinuskon alkuvaiheita ja leviämistä Rooman valtakunnan aikana. Naapurustossamme oli kirkko, jonka paikalla oli ollut myös ensimmäisiä Rooman kotikirkkoja. Näitä paikkoja, jos ei näitä askelmia, niin tätä ilmaa olivat hengittäneet myös luentosarjani henkilöt. Kirkasväriset, kullatutkin mosaiikkikuvat vakuuttivat vaatimattomalla tyyneydellään. Ne katsoivat suoraan tyhjään kuvittelun mielentilaani.

T
Tiina: Ensimmäisten vuosikymmenten kristityistä, Pietarista ja Paavalista sekä heidän seuraajistaan olen lukenut paljon. Mutta miten kristityt rakensivat vainottuina uskontoaan ensimmäisten vuosikymmenien jälkeen? 300-luvulla Konstantinuksen ja hänen Helena-äitinsä tukemina he olivat muuttaneet Jeesus-liikkeen organisoiduksi kirkoksi, joka rakensi mahtavia temppeleitä, kohotti ristejä obeliskien huipuille ja nimitti paaveja. Miten se oli tapahtunut? Siltä ajalta ei ole juurikaan näkyviä jälkiä. Ehkä pitäisi lukea lisää, eikä vain kuvitella.

Jaana: Marmoriin ei oltu ikuistettu vain roomalaisia ja kreikkalaisia jumalia vaan myös kristinuskon sankareita, enkeleitä ja paaveja aikalaisineen. Useiden patsaiden sijainti kirkkojen kattojen tasolla näytti siltä kuin ne olisivat kommunikoineet keskenään, ainakin auringon laskettua, kun tarkkoja ääriviivoja ei enää erottanut ja päivän muistin näkymät täyttivät puuttuvat osat kuvitelman sarjakuvasta.

Tiina: Otin paljon kuvia: auringon valaisemasta kaupungista, nousevasta kuusta, patsaista, tauluista ja freskoista. Usein kamera oli silmää tarkempi ja tavoitti tarkasti kaukana katonrajassa tai kirkon tornissa sijaitsevat kuvat, joita ei lattialta katsoen erottanut. Mosaiikkinen Madonna lapsineen kaukaa menneisyydestä näyttikin tuimalta ja kärsineeltä, Jeesus-lapsi vihaiselta vanhalta mieheltä. Katakombeissa ei saanut lainkaan kuvata, siksi sieltä tallentuivat muistiin vahvimmat mielikuvat.


Jaana: Jos patsaat loihtivat kuvittelulle ääriviivat, kuvittelun värityksestä vastasi Sikstiiniläiskappelin kuvat maalannut Michelangelo. Muuallakin Vatikaanin museossa kulkijaa ympäröivät esineet, käytävät, seinät, katot ja lattiat toivat avaruudellisen tunteen siitä, että kulki omissa kuvitelmissaan. Reaalimaailman ja kuvitelmien kuvaston rajat liikahtelivat. Mistä kuvittelu alkoi ja mihin se päättyi? Museon viimeisten huoneiden jälkeen – lyhyen kierroksen pituus on seitsemän kilometriä – huokasimme jo yhdestä suusta, että ei enää yhtään kuvaa Pietarista tai korotetusta jumaläidistä, kiitos.

Tiina: Teosten kuvien sijaan ryhdyin kuvittelemaan niiden tekijöitä. Samastuin naisiin, jotka vuosikausia ompelivat seinänkokoisia kuvakudoksia pisto pistolta. Pohdin katonrajassa telineiden varassa makaavaa taiteilijaa, joka jäljensi rakastettunsa kasvoja Madonnan kuvaan, säilytti tämän piirteet vuosisatojen päähän. Michelangelo ikuisti vihamiehiään käpristelemään viimeiselle tuomiolle. Renessanssin myötä teoksissa kuvatut hahmot saivat oikeiden, eläneiden ihmisten kasvot.

Jaana: Roomassa tuli hengitettyä menneisyyden kuvittelijoiden, kuvittajien ja nykypäivän kuvittelijan vuoropuhelua. Vaikka olin alunperin suunnitellut kirjoittavani kuvittelemisesta, minut olikin töytäisty kuvittelemisen käytännön kurssille. Kuvittelun avulla voi luoda kokonaisuuksia vanhasta ja juuri syntyvästä. Se on kuvien ja sanojen mylly, jonka avulla voi työstää ajatuksiaan aistien sille syöttämistä osasista, aineettomista ja aineellisista. Kuvittelulla on monia tehtäviä, yksi on juonen koostaminen ja kuljettaminen.

Tiina: Kuvittelu tällä matkalla merkitsi minulle ennen kaikkea eläytymistä menneisiin aikoihin, aiemmin eläneisiin todellisiin tai kuviteltuihin henkilöihin. Samaa eläytymisen menetelmää olin käyttänyt kootessani aineistoa Bergrothin elämäkertaan ja nyt, kirjoittaessani hänestä. Mutta minun oli irtauduttava itsestäni ja kirjoitettava kuin olisin hän. Minun oli kuviteltava itseni pois. Myös esoteerisuutta ja kuvittelua käsittelevässä artikkelissa kuvittelu on menetelmä sekä tutkijalle että antroposofille tai spiritualistille. Kirjoittaessani minun on ensin eläydyttävä ja kuviteltava, ja sen jälkeen etäännyttävä omista henkilökohtaisista tuntemuksistani. On kuviteltava toisin ja Toinen.

Jaana: Jos suunnitelmat ja toiveajattelu on kuvittelua ennen sille omistettua paikkaa ja aikaa, onko muisteleminen kuvittelua sen jälkeen? Kaikki ottaa aikansa ennen kuin asettuu mielikuviksi, muistoiksi tai ajatuksiksi. Kirjoittaminen on yksi menetelmä, jolla tuota prosessia voi malttamaton mieli nopeuttaa. Kirjoittaa sen kiveen tai luonnostella paperille, sanoina tai kuvina.

Mainokset